Muutama vuosi sitten olin tulossa illalla kotiin junalla, kello oli kymmenen maissa illalla ja juna oli tupaten täynnä.

Vaunuun tuli myös arviolta 15-vuotias poika joka oli loukannut kätensä. Hän valitti kättään kovaan ääneen, käveli edes takaisin junan käytävällä ja kiroilun lomassa pyysi ihmisiä auttamaan. ”Eikö kukaan v*ttu nyt auta!”

Ei kukaan auttanut. Minäkin istuin ikkunan vieressä ja katselin kyllä tarkkaan mitä tapahtuu, samoin kuin moni muukin. Vilkuilimme kulmiemme alta ja jos näytti että poika huomaa katseen, me kaikki tuijotimme tiukasti tyhjyyteen.

Poika oli kännissä ja sanoi, että oli satuttanut kätensä kun oli lyönyt nyrkillä seinään. Hän ei kohdistanut sanojaan kellekään vaikka puhui kovalla äänellä.

Minä olin istumassa ikkunan vieressä ja poika istui vastakkaiselle puolelle käytävää. Juna oli niin täynnä, että käytävälläkin oli ihmisiä ja sain kurkittua ihmisten välistä, että vaikka kädessä oli muutama ikävä haava ja ruhje, verta ei vuotanut paljon. Hän ei siis näyttänyt olevan fyysisesti vaarassa.

Henkisesti hän taisi olla hajoamaisillaan, näytti siltä että itkupotkuraivari ei ollut kaukana.

Mietin koko ajan vaihtoehtoja – pitäisikö lähteä tunkemaan ihmisten välistä pojan luokse? Eihän minulla ole edes nenäliinaa tai mitään, enkä tiedä haavojen hoidosta yhtään. Pitäisikö pyytää, että hän tulee kanssani samalle asemalle josta voin viedä hänet autolla terveyskeskukseen? Missä on terveyskeskus Espoossa? Ei kun terveyskeskukset oovat varmaan kiinni, missä on päivystys? Jossain kaukana varmaan. Eikä se haavakaan varmaan tarvitse kuin putsauksen – vai onko se kuitenkin niin iso että tulisi tikit? Kai sillä on kotona äiti tai isä joka voi auttaa?

Jonkin ajan kuluttua konduktööri tuli vaunuun ja tilanteen todettuaan kävi hakemassa ties minkä ideaalisiteen jonka poika kääri kätensä ympärille. Poika jatkoi jupinaa koko loppumatkan.

Miksei kukaan matkustaja auttanut?

Miksi minä en auttanut?

Kyseessä oli kuitenkin hätääntynyt lapsi joka olisi varmaan kaivannut ennen kaikkea sitä, että joku huomaa hänet ja auttaa, joku joka osoittaa, että hänellä ja hänen kivullaan on väliä.

Aina välillä vastaavista tapauksista on juttua lehdissä tai Facebookissa. Että onnettomuustilanteessa kukaan ei auttanut, kukaan ei kysynyt tarvitseeko joku avun tarpeessa oleva apua. Että kaikki vaan kävelivät tai ajoivat ohi, tai kuvasivat tapahtumia kännyköillään.

Ja kaikki ihmettelevät: miten tuollaista väliinpitämättömyyttä voi olla, totta kai pitää mennä auttamaan. Ollaan tyrmistyneitä ihmisten kylmyydestä.

Mutta emme me ole kylmiä ja väliinpitämättömiä, me olemme lampaita. Menemme joukon mukana, teemme niin kuin kaikki muutkin tekevät. Jos paikalla on paljon ihmisiä joista kaikki havaitsevat tilanteen mutta kukaan ei toimi, minäkään en tee mitään. Heti kun joku alkaa toimimaan, monet muutkin ryntäävät mukaan.

On tehty ihmiskokeita, joissa on huomattu, että tilanteessa jossa on vähän epäselvää onko apu tarpeen (esimerkiksi joku makaa maassa, saattaa olla sammunut juoppo tai sydänkohtauksen saanut henkilö) meihin vaikuttaa vahvasti se, mitä muut tekevät. Jos muut kävelevät ohi, mekin kävelemme. Mitä enemmän paikalla on muita ihmisiä, sitä todennäköisemmin me emme tee mitään. Jos sama tilanne tapahtuu paikassa jossa ei juuri liiku ihmisiä, selvitämme todennäköisesti tarvitaanko apua.

Miksi? Koska tarkkailemme alitajuisesti koko ajan muita ihmisiä ja heidän toimintaansa. Se, että kukaan ei tee mitään, kertoo meille siitä että avun tarvetta ei ole, muutenhan joku lähempänä ollut olisi jo tehnyt jotain. Ja kun paikalla on monta ihmistä, oma vastuumme tilanteesta on paljon pienempi kuin jos olisimme paikalla yksin.

Jos itse joutuu onnettomuuteen tai saa sairaskohtauksen, ja ympärillä on vain tuntemattomia ihmisiä, on hyvä tiedostaa tämä. Kannattaa valita yksi ihminen jolle kohdistaa sanansa, ja ohjeistaa suoraan hänelle puhuen mahdollisimman selvästi millaista apua tarvitsee juuri häneltä. Erityisen tärkeää tämä on niissä tilanteissa, joissa ulkopuoliset eivät välttämättä tajua ongelman vakavuutta.

Ja ennen kaikkea: kaupungilla kävellessään on tärkeää tiedostaa tämä. Jos joku makaa maassa ja muut kävelevät ohi, se ei tarkoita että hän olisi juoppo joka on harmittomasti jäänyt siihen lepäilemään. Kaikki ei ole välttämättä ok. Jos vanha nainen yöpaidassa kävelee ohi ja kaikki muut käyttäytyvät kuin se olisi aivan tavallista, ei ole turhaa tai epäkohteliasta kysyä onko kaikki hyvin.

Koska jos sinä et ota vastuuta, ei kukaan muukaan todennäköisesti ota.

Tätä on hyvä miettiä etukäteen ja tiedostaa itsessä asuva lammas joka haluaa toimia kuin muutkin. Päätä olla vuohi, joka toimii oman tahtonsa ja omien arvojensa mukaan! Muut saattavat olla lampaita. Siitä on kuitenkin se hyöty, että kun yksi menee auttamaan, ihmisillä on taipumus liittyä mukaan auttamiseen.

Minua hävettää tuo muutaman vuoden takainen episodi, ja toivon että olisin toiminut toisin. Ja nyt kuvittelen, tai olen oikeastaan ihan varma, että nyt toimisin tuossa tilanteessa arvojeni mukaan, eli menisin auttamaan.

Ja mietin, että toivottavasti osaisin myös toimia arvojeni mukaan jos näkisin myöhään illalla kaupungin kadulla makaavan ihmisen, vaikka jossain Kurvin tienoilla, että tekisin jotain vaikka olisi kiire ja olisin toisella puolella katua ja mukana olisi paljon kasseja kannettavana ja ehkä lapsikin matkassa ja… ja kaikki muut hankaloittavat ja hidastavat jutut.

Menisinkö?

 

 

Lähteenä käytetty Robert Cialdinin kirjaa Influence: The Psychology of Persuasion

Kategoriat: kommunikaatio

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *