Viime viikonlopun opiskelin taas väkivallatonta kommunikaatiota (Nonviolent communication eli NVC) Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksessa.

Jäin miettimään leimoja joita annamme ihmisille. Sitä, että leimaa toisen (tai toki leimaamme myös itseämme) olevan jonkinlainen, vaikka rohkea, älykäs tai ärsyttävä.

On helppo ymmärtää, että ihmisen leimaaminen on epäreilua jos ulkonäön perusteella päättelee hänen luonteensa ja elämäntyylinsä. Jos esimerkiksi näkee tyylikkään, kalliilla autolla ajavan ihmisen ja päättelee hänen olevan olevan pöyhkeä ja itsekeskeinen, tai vastaavasti leimaa rastatukkaisen lökäpöksyn olevan elämänsä alamäkeä viettävä huumehörhö.

Eihän me niin kehittymättömiä olla, kuka tahansa tajuaa olla tuomitsematta ja arvioimatta vaikka ulkonäön tai etnisen taustan takia!

Mutta entäs ne muut leimat, ne paljon pienemmän ja huomaamattomammat?

Esimerkiksi, minulla on ystävä, jonka ajattelin olevan liian puhelias. Puhuu liikaa! Aina höpöttämässä!

Ja jos kaipasin rauhaa, yritin vaivihkaa, ja joskus vähemmän vaivihkaa viestittää hänelle, että ole hiljempaa, en jaksa nyt jutella. Vastailin lyhyesti, en katsonut kohti, livahdin pois.

Tilanne vähän harmitti. Pidän hänestä, pidän hänestä tosi paljon! Mutta koska minulla on paljon töitä, paljon vastuita ja usein paljon mietittävää, kaipaan usein omaa rauhaa enkä halua aina jutella.

Eikä ystävälle kerta kaikkiaan voi kertoa, että hän puhuu liikaa! Hän loukkaantuisi, eikä meidän välit koskaan palautuisi ennalleen.

Olin siis jumissa. Asiaa ei voinut ottaa puheeksi, ainoa vaihtoehto oli jatkaa pois luikkimista ja potea myös huonoa omaatuntoa siitä, etten juttele hänelle iloisesti niin kuin kuuluisi. Tukahduttaa itseäni kohteliaisuuden nimissä.

Ei hemmetti.

Siis oikeesti.

Maailman selvin juttu näin jälkikäteen ajateltuna.

”Liian puhelias” on leima, jota toistelin mielessäni. Ei todellinen ominaisuus.

Ja luovuin siitä leimasta ja mietinkin sen sijaan, mitä minun tarpeeni olivat niissä tilanteissa, joissa toivoin hänen olevan hiljempaa. Koko homma muuttui selkeäksi ja helpoksi.

Minä tarvitsin rauhaa, aivolepoa, tilaa ja hiljaisuutta jossa ajatella omia ajatuksia, tai olla ajattelematta mitään.

No SENHÄN voi kertoa toiselle!

Ja helposti. Ja kerroin kuin sivuhuomautuksena: ”Niin minulla on paljon töitä ja blaa blaa blaa – enkä aina jaksa ollenkaan jutella. Onko ok, että joskus, kun alat juttelemaan, sanon sinulle etten juuri nyt halua puhua?”

Asia selvä. TOTTA KAI hänelle asia oli täysin ok, itse asiassa sovimme muutamia merkkejä mistä hän tietää, että en ehdi tai ole kiinnostunut juttelemaan. Ja hän on itsekin tiedostanut olevansa tosi puhelias, mutta itse asiassa hänelle ei kuitenkaan ole mitenkään tärkeää saada jutella milloin vain.

Ja loppujen lopuksi: kysyin häneltä, miltä hänestä tuntui kun otin asian puheeksi? Ja hänestä se oli HYVÄ JUTTU, saimme selkeyttä ja parempaa kommunikaatiota.

Minustakin se oli hyvä juttu. Enkä ole vielä kertaakaan pyytänyt häntä olemaan hiljempaa. Ei ole tarvinnut, höpöttely ei ärsytä enää tippaakaan kun tietää, että on välineitä tilanteen käsittelemiseen.

Kategoriat: kommunikaatio

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *